Kauan on mennyt siitä kun olen tällä sivustolla viimeksi vieraillut ja voin myöntää, että kyllä hävettää. Ajoin itseni tämän blogin kanssa siihen pisteeseen, etten enää osannut jatkaa. Olen aina ollut todella ylpeä tarinasta minkä olen kehittänyt ja sen loppuratkaisusta, mutta ne osat mitkä olin jo julkaisseet eivät vaan toimineet mulle. Olin tehnyt ne ilman selkeää suunnitelmaa ja hätiköiden. Suoraan sanottuna häpesin sitä miten vähän vaivaa olin viitsinyt nähdä näihin tarinoihin. 

Tein instagramin puolella kyselyä, missä kartoitin ihmisten mielipiteitä siitä, miten jatkan mun blogin kanssa ja tein sen perusteella päätöksen. Aloitan tarinan alusta. Oon nyt melkein kuukauden tehnyt töitä tän eteen, kirjoittanut käsikirjoitusta valmiiksi ja valmistellut kuvaustiloja jne. Nyt mulla on se fiilis, että oon valmis. Ja tällä kertaa mulla on nyt jo tosi selvät sävelet siitä mitä oon tekemässä ja milloin. Toivon mukaan te löydätte mun uuden alotuksen myös  hyvänä asiana. Lupaan tehdä nyt kaikkeni että saisin tämän tarinan toimimaan ja viihdyttämään myös teitä.

Tarina muodosta haluan vielä sanoa seuraavaa: Kirjoitan tästä lähtien kaikki osat tarinana. Kuvat toimivat vain kuvittajana ja niiden määrä saattaa hyvinkin vaihdella eri tarinoiden osissa. Tässä ensimmäisessä niitä on suhteellisen paljon, mutta varmasti tulee olemaan osia, joissa kuvia on paljon vähemmän.

Sen pidemmittä puheitta.

 Palelee. Se on ensimmäinen ajatukseni. Tunnen kylmyyden kaikkialla ympärilläni ja se hiipii varovasti sisimpääni. Tuntuu kuin kaikki muistini olisi kadonnut johonkin pimeyteen. Missä minä olen? Kuka minä olen?

Koetan avata silmäni, jotta näkisin ympärilleni, mutta tajuan, että silmäni ovat jo auki. Kaikkialla ympärilläni on vain pimeyttä. Tuntuu kuin se nielaisisi minut. Ja tuo musiikki. Mistä se tulee? Tässä pimeydessä se tuntuu kaikuvan koko ajan vain aavemaisemmin. Pimeys ja kylmyys saa minut miettimään olenko kuollut? Tältäkö kuolema tuntuu? Kaikki se puhe valosta tunnelin päässä, onkin ollut vain lorua. Mutta mikä minut tappoi?

Valo kuitenkin tulee. Se ilmestyy taakseni. Valmistaudun näkemään oman elämäni vilistävän silmieni editse. Saisinpa ainakin muistini takaisin. Mutta kääntyessäni, näenkin vain television. Se on pieni ja likainen. Kuin joku olisi hylännyt sen tänne tyhjyyteen kauan kauan sitten. Kuvaruudullu näkyy vain lumisadetta.

”Muurahaiset pelaa jalkapalloa” naurahdan ääneen. En tiedä mistä ajatus tulee mieleeni ja miksi löydän sen niin huvittavaksi. Olen sanonut näin aiemminkin, mutten millään saa kiinni muistosta. Joka kerta kun meinaan saada siitä otteen, se pakenee kauemmaksi. Miksen minä muista mitään.

Koetan koskettaa televisiota. Tässä tyhjyydessä kaipaan mitä tahansa pysyvää.

”Älä koske siihen”

Naisen ääni pelästyttää minut. Käännyn katsomaan taakseni nopeasti. Nainen vastaa katseeseeni. Hänellä on pitkät valkoiset hiukset ja kirkkaan siniset silmät. Kauniit kasvot tuijottavat minua vakavana. Aivan kuin niissä olisi jotain tuttua.

”Kuka sinä olet?” kuiskaan tyhjyyteen. Nainen katsoo minua pitkään ennen kuin vastaa.

”Kuka sinä haluat minun olevan?”

Kuka minä haluan? Miksi nainen kysyy minulta tällaista. Samassa muistan samat kasvot. Muistan lempeän katseen, joka kuitenkin saa minut suuttumaan. Kuka tämä nainen on ja miksi tunnen häntä kohtaan näin. Samaan aikaan tahtoisin juosta hänen luokseen ja samaan aikaan taas pysyä mahdollisimman kaukana.

”Kuka sinä haluat minun olevan?” nainen toistaa lujasti ja minä mulkaisen häntä.

”Sinä olet paha” sanon ja naisen ilme muuttuu. 

Hänen käteensä ilmestyy veitsi ja hänen silmänsä muuttuvat yhtä mustiksi kuin tämä pimeys minun ympärilläni. Pelko valtaa minut ja tunnen tarvetta juosta pakoon. Mutta minne minä voisin tässä pimeydessä paeta.

”Minä olen paha” nainen toistaa, nyt hymyillen ja kohottaen veitsen kasvojensa viereen. Hän viiltää pienen haavan omaan poskeensa. Mikä tätä naista vaivaa?

Samassa käteeni tartutaan. Pieni tyttö katsoo minua silmiin. Hänenkin silmänsä ovat mustat, mutta eivät samalla tavalla kuin naisella. Onko hänellä vielä toivoa?

”Auta minua” tyttö kuiskaa. Hänen katseensa tuntuu porautuvan sieluuni asti ja tunnen taas sen saman kylmyyden valtaavan kehoni. Tytön kädet tuntuvat jäältä minun kättäni vasten.

Miksi hän kuulostaa niin surulliselta?

Tahtoisin vakuuttaa tytölle, ettei ole mitään hätää, mutta jokin tytön olemuksessa saa minut jähmettymään. Jäätymään paikoilleni.

Toiseenkin käteeni tartutaan. Tällä kertaa kosketus on lämmin. Se sulattaa sen kylmän mikä oli hiipinyt miltein sydämeeni asti.

Kauniit, siniset silmät katsovat minua suoraan silmiin. En pelkää. Vaalea hiuksisen pojan katse on lempeä ja hän ei tunnu kuuluvan tänne pimeyteen. Hän hymyilee minulle pehmeästi ja ottaa käteni käsiinsä. Kylmä kosketus katoaa.

”Älä usko mitään mitä he sanovat sinulle” poika kuiskaa hellästi, ”Älä usko heitä hetkeäkään”

Samassa poika tarttuu kädestä hieman vanhempaa poikaa. He kumpikin hehkuvat lämpöä.

”Älkää jättäkö minua!” huudan heidän peräänsä, mutta he kävelevät yhdessä pimeyteen, jättäen minut taas yksin. Lämpö katoaa heidän mukanaan ja minulla on taas kylmä. Hetkessä tuntuu kuin en olisi koskaan tavannutkaan kaksikkoa. Heidän tuomansa rauha ja turva katoaa ja pelko hiipii takaisin sydämeeni.

Mitä tämä kaikki on? Missä minä olen? Miksi minä olen? Kuka minä olen?

”Kaikki on hyvin, Emma”

Emma? Onko se nimeni? Kuulostaa etäisesti tutulta.

”Sinä olet Emma ja sinun täytyy herätä”

Minähän olen hereillä? Mistä sinä oikein puhut?

”Emma sinun täytyy herätä”

”Minähän olen hereillä” huudan pimeyteen. Kuulen taas aikaisemman musiikin. Se voimistuu entisestään, kunnes tuntuu kuin pääni räjähtäisi. Tunnen kipua. Kuin jokin painaisi minua kasaan. Koko kehoni on tulessa.

”Lopettakaa! Minä olen jo hereillä”

”Emma sinun täytyy herätä” ääni toistuu ja toistuu, ajaen minut hulluksi. Puristan käteni nyrkkiin ja suljen silmäni. Ei enää kipua. Ei enää pimeyttä. Ei enää kylmyyttä. Ei enää surua. Nyt saisi riittää.

”Minä olen jo hereillä!”

Ja nyt tekin olette.