Muistinsa menettäneet (1/2)
"Ei hätää, me autetaan sinua. Kaikki on hyvin. Nuku vain"
"Saahan sitä herätäkin. Me päästäisiin helpommalla.
"Hiro! Älä nyt viitsi."
"No en todella viitsisikään.. Eikö joku muu voisi hoitaa tätä?"
"Näkyykö täällä muita? Auta nyt minua."
- - - - - - - -
Pimeys. Se oli kaikki mitä Emma näki. Kaikkialla hänen ympärillään oli pimeää.
Emma avasi hitaasti silmänsä. Hän oli nähnyt todella ahdistavaa unta, eikä häntä juuri haitannut herätä siitä. Tyttö hieroi silmiään ja nousi istumaan. Unessa olleen tytön mustat silmät eivät tuntuneet katoavan hänen mielestään, vaikka hän kuinka yritti. Pelkkä ajatuskin sai kylmät väreet kulkemaan hänen selkäänsä pitkin. Hän kääntyi yöpöytäänsä kohti, katsoakseen kelloa. Pöydällä ei kuitenkaan ollut kelloa.
Nyt vasta Emma huomasi katsoa ympärilleen ja tajusi ettei edes ollut omassa huoneessaan. Tämä oli pienempi kuin hänen huoneensa ja muutenkin täysin erilainen. Tyttö tuijotti sängyn vieressä olevaa maalaustelinettä jähmettyneenä. Missä hän oikein oli? Miten hän oli joutunut tänne? Hän koetti muistella mitä oli tapahtunut, muttei muistanut kuin pimeyden, sen josta hän oli juuri herännyt, ja ne mustat karmivat silmät.
"Heräsithän sinä viimein" pojan ääni keskeytti Emman ajatukset. Hän käänsi nopeasti katseensa sohvalla istuvaan poikaan. Oliko tämä muka ollut siinä aiemmin? Miten hän ei muka ollut huomannut poikaa?
Poika oli häntä nuorempi. Emma ei ollut varma olisiko tämä edes täysi-ikäinen. Pojan ruskeat hiukset olivat hieman pidemmät kuin tuon ikäisillä pojilla yleensä ja tämän ruskeat silmät olivat naulituneet tämän käsissä olevaan kirjaan. Poika ei nostanut katsettaan Emmaan edes puhuessaan tytölle.
"Onpa ylimielistä" Emma ajatteli, pojan kääntäessä sivua kirjastaan. Kuka tämä kakara oli ja mitä se halusi hänestä? Oliko hänet kidnapattu? Sitäkö tämä oli?
Emma nappasi ensimmäisen löytämänsä asian käteensä ja uhkasi sillä poikaa. Hän ei alistuisi kidnapatuksi ihan noin vain.
"Kuka sinä olet ja mitä haluat minusta?" tyttö kysyi tiukasti, heristäen aamutossua poikaa kohti. Hän koetti saada sen näyttämään mahdollisimman pelottavalta, vaikka katuikin hieman ase valintaansa. Poikakaan ei näyttänyt vakuuttuneelta. Tämä vilkaisi nopeasti tytön asetta ja palasi huvittuneena kirjansa pariin.
"Loistavan aseen valitsit" nuorempi naurahti ja hörppäsi kahvikupistaan, jota Emma ei ollut edes huomannut aiemmin. Poika laski kupin takaisin viereensä sohvalle ja jatkoi puhumista, pitäen katseensa edelleen kirjassa, "Olen Hiro, enkä todellakaan halua sinusta mitään"
Emma oli hämmentynyt. Poika mahtoi olla mahdollisimman huono kidnappaaja, kun kertoi nimensä uhrilleen.
"Miksi sitten olet napannut minut tänne? Päästä minut pois heti!" tyttö komensi, puristaen edelleen tohvelia kädessään. Tohveli heilui holtittomasti tytön heilutellessa sitä uhkaavasti poikaa kohti.
Tällä kertaa Hiro ei edes nostanut katsettaan. Hän viittasi rennosti toisella kädellään ovea kohti, "Neiti on hyvä ja häipyy sitten. Minulle se sopii oikein hyvin. Takkisi on naulakossa ulko-oven vieressä, jos sitä kaipasit"
Emma otti pari varovaista askelta ovea kohti, pitäen kuitenkin katseensa koko ajan pojassa. Tässä täytyi olla jokin koira haudattuna. Yksikään kidnappaaja ei päästäisi uhriaan noin vain lähtemään. Sitä paitsi poika vaikutti ihan liian levolliselta. Tällä oli pakko olla jokin suunnitelma.
Kierrettyään pojan ohitse, Emma rikkoi vihdoin katse kontaktinsa poikaan ja lähti ripein askelin kohti ovea. Hän puristi edelleen tohvelia kädessään. Kaikelta varalta.
"Toivon mukaan tiedät minne olet menossa" pojan ääni pysäytti Emman juuri ennen ovea. Hän tuijotti ovea edessään. Miten niin tiedät minne olet menossa? Tottakai hän tiesi.
"Olisihan se aika hölmöä rynnätä ovesta ulos, tietämättä minne aikoo mennä" poika jatkoi, sulkien kirjansa, "Meitä avuliaita ihmisiä on kuitenkin aika vähän tässä kaupungissa. Yleensä ihmiset elää sillä ajatuksella, että uudet saavat pärjätä omillaan, niin kuin hekin pärjäsivät kun tulivat. Minäkin olisin kyllä mielummin jättänyt sinut sinne ojanpientareelle. Harmi, että Michi on niin kiltti"
Emma tuijotti ovea edelleen. Nyt kun pojan sanat olivat saaneet hänet ajattelemaan asiaa, hän ei muistanut mitään. Minne hän menisi? Missä hän asui? Keitä hänen läheisensä olivat? Oliko hänellä läheisiä? Kuka hän edes oli?
Emma sulki silmänsä ja koetti muistaa. Hän keskitti kaiken keskittymisensä siihen, mutta tuntui kuin kaikki olisi ollut sumussa. Muistot olivat niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Mitä tämä oikein oli? Juuri kun hän meinasi saada kiinni muistoistaan, ne pakenivat kauemmaksi.
Hiro otti lukulasinsa päästään ja vilkaisi tyttöä, joka oli jäätynyt oven eteen. Tämä oli tainnut huomata.
"Kas, hälvenikö pako intosi vai mitä sinä siinä vielä seisoskelet?" poika kysyi. Hän nousi seisomaan samaan aikaan, kun tyttö kääntyi häneen päin.
"Mitä tämä on? Miksen minä muista mitään?" Emma kysyi. Hän katsoi poikaa peloissaan. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtui?
Hiro otti kirjansa, kuppinsa ja lasinsa.
"Minulta loppui kahvikin juuri sopivasti" poika sanoi, sivuuttaen Emman kysymykset täysin.
"Saan haettua lisää, samalla kun Michi selittää sinulle missä mennään" poika sanoi ja käveli tytön ohitse ovelle.
"Tule, mennään etsimään vastaukset noihin sinun miljoonaan kysymykseesi"
